Dragon Quest I & II HD-2D Remake -arvostelu: Klassikko uudestisyntynyt modernilla tarkkuudella

Square Enixin Dragon Quest I & II HD-2D Remake päättää yhden pelimaailman perustavanlaatuisimmista trilogioista. Se on projekti, joka ei niinkään uudelleenkuvittele menneisyyttä kuin hioo sitä, kunnes nostalgian ja uutuuden rajat hämärtyvät. Viime vuoden Dragon Quest III HD-2D Remaken jälkeen uusi julkaisu käyttää samaa maalauksellista taidetyyliä ja hienosäädettyä mekaniikkaa esitelläkseen kaksi ensimmäistä osaa sellaisina kuin ne saattaisivat olla olemassa, jos ne olisivat syntyneet tänä päivänä. Tulos tuntuu sekä arkistolliselta että elävältä – huolellisesti rakennettu muistomerkki 1980-luvun roolipelisuunnittelulle, joka edelleen kantaa mukanaan ihmiskäden lämpöä.

George Yang kirjoittaa IGN:lle kirjoittamassaan arvostelussa, että Square Enix "palauttaa alkuperäisten pelien retrohenkisen taian ja antaa niille samalla modernin ilmeen". Hän ei määrittele uusintaversioita uudelleenkehittelyinä, vaan harkittuina restaurointeina – projekteina, jotka kunnioittavat lähdemateriaalin rajoituksia ja sävyä samalla kun hiljaa parantavat pelikokemusta. Hän huomauttaa, että molemmat pelit "seisovat edelleen omilla jaloillaan", joita tukevat hienovaraiset lisäykset, jotka laajentavat niiden maailmoja vääristämättä niiden olemusta.

”Uusi sisältö on integroitu taitavasti lyhyen juoksuajan täydentämiseksi.”

Yang huomauttaa ja kiinnittää huomiota Dragon Quest I:n hillittyyn mittakaavaan ja lempeään tahtiin, joka tarjoaa nyt uusia kohtauksia ja pienempiä tehtäviä sivuhahmojen, kuten luomisen jumalattaren Rubissin, täydentämiseksi.

”Yksin soittaminen pakotti minut harkitsemaan kaikkia vaihtoehtojani ja olemaan paljon järjestelmällisempi”

Hän lisää myöhemmin pohtien ensimmäisen pelin yksinäisen sankarin rakennetta ja sen koristamatonta vuoropohjaista taistelua, joka pyytää pelaajia ajattelemaan, ei kiirehtimään.

Dragon Quest I & II HD-2D Remake perii edeltäjänsä rehevän estetiikan yhdistämällä ilmeikkäät 2D-spritit yksityiskohtaisiin 3D-taustoihin. Se on visuaalinen tyyli, joka on nyt synonyymi Square Enixin nostalgiselle haaralle, jota on nähty Octopath Travelerissa, Live A Livessa ja Triangle Strategyssa. Yhdistelmä antaa maailmalle syvyyttä menettämättä sen satukirjamaista yksinkertaisuutta – laikukas valo suodattuu linnan lattioille, vesi hohtaa himmeästi kuin käsin harjattu. On kuin visuaalinen suunnittelu vaatisi, että vanhat maailmat ansaitsevat edelleen loistaa.

Duologian rakenne heijastaa sen historiallista kaarta. Dragon Quest I on edelleen pieni, keskittynyt matka Alefgardin läpi, ritarien, kuninkaiden ja aina uhkaavan Lohikäärmeherran maailmassa. Se on alkuperätarina puhtaimmassa merkityksessä – yksi sankari, yksi paha ja joukko kyliä, jotka rimpuilevat myytin painon alla. Tämän uusintaversion erottava tekijä ei ole uusi monimutkaisuus, vaan sen yksinkertaisuuden tuoma itsevarmuus. Kerronta ei anele roistoiltaan empatiaa tai pyri moraaliseen monitulkintaisuuteen. Se on suoraviivainen tarina hyvästä ja pahasta, jota kantaa pelattavuus eikä emotionaalinen koristelu.

Dragon Quest I:n taistelu tuntuu riisutulta ytimeen myöten, mutta kaikkea muuta kuin alkeelliselta. Pelaaja liikkuu yksin, iskien ja puolustaen vuorotellen, jotka heijastelevat pöytäpelin tarkkuutta. Jokainen päätös – olipa kyseessä hyökkäyksen riskin ottaminen tai puolustava hengähdystauko – on merkityksellinen. Ilman kumppaneita, jotka imevät osumia tai parantavat, jopa pienistä taisteluista tulee strategisia pulmia. Pienet säädöt, kuten automaattinen tallennus taisteluiden jälkeen ja "Draky Quest" -helppotilan paluu päälle/pois kytkettävällä voittamattomuudella, pehmentävät teräviä reunoja pettämättä alkuperäisen pelin henkeä.

Uusintaversion mittakaava ja sävy laajenevat kuitenkin Dragon Quest II:ssa. Sukupolvi myöhemmin sijoittuvassa pelissä esitellään täysimittainen seurue – ensimmäisen sankarin jälkeläiset – jotka lähtevät pidemmälle ja dynaamisemmalle seikkailulle. Muutos muuttaa pelin rytmiä: aiemmin yksinäisestä tulee yhteisöllistä. Dialogi saa tekstuuria, sävy kirkastuu ja maailma tihenee. Meret avautuvat tutkimukselle, johon kuuluu nyt myös vedenalainen matkustaminen, joka paljastaa piilotettuja luolastoja ja pelin jälkeistä sisältöä.

Hiljaista päähenkilöä tasapainottavat värikkäät seuralaiset, joiden vuorovaikutus tuntuu uudelta mutta ajattomalta. Heidän eroavaisuutensa ovat lieviä mutta inhimillisiä: Cannockin prinssin poikamainen optimismi, Moonbrooken prinsessan impulsiivinen kostonhimo ja Cannockin prinsessan järkkymätön uskollisuus. Uusintaversio rikastuttaa heidän vuorovaikutustaan tuomalla uusia linjoja ja hetkiä, jotka saavat heidät tuntemaan itsensä vähemmän mekaniikkojen paikkamiehiksi ja enemmän nuoriksi seikkailijoiksi, jotka kasvavat rooleihinsa.

Square Enixin lisäykset ovat vaatimattomia mutta tehokkaita. Cannockin prinsessa, joka oli tuskin alkuperäisessä pelissä läsnä, taistelee nyt kumppaneidensa rinnalla täysivaltaisena ryhmän jäsenenä. Hän käy veljensä kanssa nokkelia keskusteluja, jotka tuovat valoa synkempiin kohtauksiin. Nämä hetket eivät muuta tarinaa – ne jalostaa sen muistuttaen pelaajaa siitä, että tämä maailma, olipa se kuinka pieni tahansa, sisältää ihmissuhteita, jotka kannattaa pelastaa.

Mekaanisesti Dragon Quest II syventää taistelujärjestelmää sigileillä – kerättävissä reliikeillä, jotka tarjoavat koko joukkueelle hyötyjä. Aiemmin hyödyttömiä rihkamaa, ne vaikuttavat nyt taktiikoihin. Kuusigili vahvistaa hyökkäysloitsuja, kun taas sielusigili vahvistaa hyökkäyksiä heikoilla elinpisteillä, muuttaen riskin mahdolliseksi palkinnoksi. Ne esittelevät hienovaraisia päätöksentekotapoja: pitäisikö haavoittunut liittolainen parantaa vai antaa hänen viipyä puolella elinpisteellä antaakseen vahvemman iskun? Nämä eivät ole dramaattisia innovaatioita, vaan parannuksia, jotka sopivat luonnollisesti sarjan vakiintuneeseen kielioppiin.

Molemmat pelit hyötyvät trilogian yleismaailmallisista parannuksista. Mahdollisuus vaihtaa tavoitemarkkereita estää pelaajia eksymästä ja säilyttää samalla puhtaan tutkimisen mahdollisuuden niille, jotka pitävät NES:n vanhasta läpinäkymättömyydestä. Minimitalit, myöhemmistä osista lainattu ominaisuus, kannustavat tynnyrien ja kivien huolelliseen tutkimiseen ja palkitsevat uteliaisuutta varustepäivityksillä, jotka vaikuttavat merkittävästi selviytymiseen. Jopa pienet yksityiskohdat, kuten nopeutetut taisteluanimaatiot, paljastavat kehittäjän pyrkimyksen vähentää kitkaa heikentämättä haastetta.

Kaksoisremake-versiot täydentävät toisiaan eivätkä ole vastakohtia: ensimmäinen on intiimi ja askeettinen, toinen laajempi ja monimutkaisempi. Yhdessä ne seuraavat genren varhaista kehitystä – eristäytyneen sankarin oikeudenkäynnistä yhtyeen kollektiiviseen odysseiaan. Tämä rakenne peilaa myös Square Enixin omaa kehityskaarta uusintaversioiden trilogian aikana, ja jokainen osa hioo nostalgian ja modernin välistä tasapainoa hieman lisää.

Arvostelussa ilmaistu ihailu tuntuu juurtuvan tähän käsityötaitoon. Projektia kuvaillaan "täydelliseksi päätökseksi yhdelle kaikkien aikojen parhaista roolipelitrilogioista". Tämä sanamuoto on tarkoituksellinen: ei uusintaversio, vaan loppu – päätös, joka kunnioittaa aiempaa kirjoittamatta sitä uudelleen.

Osittain saavutettua on hillitty tyyli. HD-2D-estetiikka voisi helposti peittää alleen kiillon, mutta tässä se ei koskaan peitä alleen alla olevaa 8-bittistä luurankoa. Varjot pysyvät terävinä, ympäristöt luettavina ja taistelutehosteet – ilmassa särkyvät jääpuikot, miekaniskuista sinkoutuvat karmiininpunaiset leimahdukset – välittävät modernin muotoilun energiaa retro-objektiivin läpi suodatettuna. Nämä koristeet tuovat eloa hetkiin, jotka saattoivat aikoinaan olla staattisia tekstirivejä.

Narratiivisesti Dragon Quest II kantaa kokoelman emotionaalista painoarvoa. Se on tarina perheen velvollisuuksista ja peritystä perinnöstä, joka juontaa juurensa ensimmäiseen peliin ja luo vuoropuhelun sukupolvien välille. Moonbrooken prinsessan muodonmuutos – kostonhimoisesta selviytyjästä yhtenäisyyden puolesta taistelevaksi johtajaksi – ilmentää trilogian hiljaista viestiä: sankaruus kestää, ei voiman, vaan sinnikkyyden kautta.

Pelin rytmitys on edelleen harkittu. Vaikka Dragon Quest I:n voi pelata läpi alle kymmenessä tunnissa lisäsisällöstä huolimatta, Dragon Quest II venyy lähemmäs 25 tuntia ja on täynnä valinnaisia luolastoja, merenkulkureittejä ja lopputekstien jälkeisiä tehtäviä. Lyhyyden ja laajenemisen välinen tasapaino tuntuu tarkoitukselliselta – kunnianosoitus aikakaudelle, jolloin roolipelit tarjosivat pelaajille mahdollisuuden suorittaa peli loppuun loputtoman jatkamisen sijaan.

Vaikeustaso voi kuitenkin edelleen purra. Satunnaiset kohtaamiset palaavat, ja vaikka automaattinen tallennus ja helppo pelitila tarjoavat turvaverkkoja, on hetkiä, jolloin onni heilahtelee rajusti. Lohikäärmeiden kohtaaminen, jotka iskevät kahdesti vuorossa, tai luolaan meneminen huonosti valmistautuneena voi silti pyyhkäistä edistymisen pois sekunneissa. Mutta näillä piikeillä on tarkoitus: ne muistuttavat pelaajia ajasta, jolloin voitto oli epävarma ja kärsivällisyys oli osa palkintoa.

Square Enixin huolenpito tästä trilogiasta ulottuu visuaalisuuden tai taistelun tuolle puolen. Se on sävytutkimus – miten säilyttää vilpittömyys ironian aikakaudella. Siinä ei ole silmäniskuja itsetietoisuudesta, ei parodiaa omasta historiastaan. Dialogi, niin yksinkertainen kuin se onkin, uskoo itseensä. Kun hahmot puhuvat kohtalosta tai rohkeudesta, he tarkoittavat sitä. Tämä suoruus, jota harvoin löytyy nykyaikaisista roolipeleistä, jotka vaihtavat vakaumuksen kommentointiin, tuntuu odottamattoman virkistävältä.

Dragon Quest II:n loppuvaiheessa on huipentuman tuntua. Sankarit laskeutuvat maailmaan, jota aiemmin kuvailtiin vain myyteissä, ja kohtaavat pahan, joka on pikemminkin perinne kuin yllätys. Tyydyttävää ei olekaan kerronnan käänne, vaan paluu – tunne siitä, että nämä tarinat ovat edelleen merkityksellisiä, koska ne muistavat, mistä ne alkoivat.

Lopulta Dragon Quest I & II HD-2D Remake on sekä artefakti että kutsu. Se muistuttaa siitä, mitä varhaiset roolipelit saavuttivat niin vähällä ja miten nuo rajat määrittelevät edelleen genren muodon. Sen parannukset – pienet, tarkat ja kunnioittavat – osoittavat, miten säilyttäminen voi toimia rinnakkain edistyksen kanssa.

Square Enixin trilogia alkoi nostalgian kokeiluna ja päättyy jatkuvuuden osoituksena. Kolmen uusintaversion aikana studio on hionut paitsi HD-2D-kaavaansa myös ymmärrystään siitä, miksi nämä maailmat kestävät. Kyse ei ole pelkästään pikselitaiteesta tai vuoropohjaisista taisteluista – kyse on niiden rakentamisen vilpittömyydestä ja uskomuksesta, että hyvä tarina, yksinkertaisesti ja hyvin kerrottuna, ei vanhene.