Muumipeikko heräsi talvella — Kukaan ei sanonut, että hän pitäisi siitä

Muumipeikko: Talven lämpö julkaistiin 27. huhtikuuta 2026 PC:lle, Nintendo Switchille ja Nintendo Switch 2:lle. Hyper Gamesin ja Kakehashi Gamesin yhteistyössä kehittämä ja julkaisema peli on viihtyisä tutkimusmatkailu, joka perustuu Tove Janssonin rakastettuihin suomalaisiin satuihin. Pelaajat ohjaavat Muumipeikkoa, joka herää aikaisin talvihorroksesta ja huomaa vanhempiensa nukkuvan edelleen, talven raivoavan edelleen ja hänen tehtävänään on sytyttää suuri talvikokko ennen kuin kevät voi palata.

Peli on henkinen seuraaja Nuuskamuikkunen: Muumilaakson sävelmä -pelille, joka jakaa pelin maailmaa ja hahmoja jatkamatta tarinaa suoraan. Sillä on ESRB:n kaikille-ikäraja. Kriittinen vastaanotto oli julkaisun yhteydessä pääosin positiivinen, ja arvosanat vaihtelivat 4/5 ja 8/10 välillä eri julkaisuissa, jotka käsittelivät peliä.

Talvi, joka ajattelee kuolemaa

Pelin alkuvaiheessa tarina sivuaa kuolemaa. Ei abstraktisti – se tapahtuu ennen kuin Muumipeikko on tehnyt mitään hyödyllistä, ennen kuin maailma on lämmennyt hänelle. Se on tyly veto lasten tarinaksi, ja se luo sävyn, johon muu peli palaa yhä uudelleen sitoutumatta koskaan täysin.

Tässä kohtaa Muumi-lähdemateriaali ansaitsee paikkansa. Tove Jansson kirjoitti Muumimaan talvi -teoksen, jossa talvi on eräänlainen filosofinen tila – asiat uinuvat, asiat loppuvat, asiat palaavat. SIGONO-teoksen Prism Peak, äskettäin julkaistu teos, joka asettaa valokuvauksen surusta ja haalistuneista muistoista kertovan henkimaailmamatkan keskiöön, kantaa samanlaista latausta eri näkökulmasta. Muistaakseni OPUS: Prism Peak rakentaa koko tunnelogiikkansa katoavan vangitsemisen ympärille. Muumipeikko: Talven lämpö on tässä rauhallisempi, mutta talven tunne kuolevaisuuden kanssa istuskelun vuodenaikana kulkee läpi jopa hassuimpien tehtävien.

DualShockers yhdisti tämän suoraan pelin pohjoismaiseen DNA:han – havainto, että suomalainen pelisarja saattaisi viihtyä synkän materiaalin parissa paremmin kuin monet vastaavat genret, tuntuu oikealta. Eksistentiaalista sisältöä ei ole tapetoitu iloisuudella. Se on pujotettu läpi, mikä on vaikeampaa.

Herääminen väärään vuodenaikaan

Muumipeikko on hahmo, jonka suhde talveen on henkilökohtainen. Hän vihaa sitä. Hän kokee sen synkäksi, hiljaiseksi ja täynnä askareita, joita muut ihmiset jatkuvasti sysävät hänen päälleen. Se on lähtökohta – ei mikään suuri seikkailukoukku vaan kotoinen: uuni sammui, eivätkä Muumimamma ja Muumipappa herää.

Sieltä maailma laajenee hitaasti. Muumipeikko kaivautuu lumipeitteisten pensaiden läpi, heittelee lumipalloja, kiipeää köysillä ja hakkaa jäätä. Työkalut pysyvät talviteemaisina läpi pelin – hanskat lumipallojen pakkaamiseen, lapio kinosten raivaamiseen, kirves tukkien ja jään leikkaamiseen. Jokainen työkalu päivittyy kerran, mikä ei muuta pelattavuutta, mutta tiivistää sitä. Kartta ei ole avoin, mutta se avautuu: jokainen uusi työkalu avaa lisää maisemaa, ja kylä kasvaa yhdestä pienestä talosta joksikin, joka tuntuu paikalta, jossa ihmiset todella asuvat.

Huomaan, että tämä maailma tekee muutakin kuin mukavaa pukeutumista. Lumi jättää jälkiä kaikkialle, minne kävelet. Jalanjäljet pysyvät siellä, kunnes palaat. Se on pieni asia, mutta se saa maiseman tuntemaan, että se huomaa sinut.

Lumipalloja, noutotehtäviä ja maljakko, jota kukaan ei saa valmiiksi

Tehtävät sijoittuvat tuttuun ja viihtyisään kirjoon. Hae tehtäviä, kadonneita esineitä ja hahmoja, jotka tarvitsevat vielä yhden asian ennen kuin he suostuvat yhteistyöhön. Muutamat vievät jonnekin odottamattomaan paikkaan – piilosta leikkimiseen lumessa, joka vaatii aktiivista etsimistä pelkkien reittipisteiden tarkistamisen sijaan. Monia ei tarvitse suorittaa loppuun ennen viimeistä nuotiota. Peli merkitsee selvästi paluupisteensä ja kysyy, haluatko palata takaisin.

ScreenRant päätyi Lyhyt vaellus -elokuvaan lähimpänä vertailukohtana – sen tahti, pienillä panoksilla tehtävä tutkimusmatka, vuorenrinne, joka vie aikaa ilman painetta. Mielestäni se on oikea vaisto, mutta se litistää sitä, kuinka paljon enemmän talvi tunkeutuu tähän elokuvaan. Lyhyt vaellus on lämmin ja optimistinen ensiaskeleista lähtien. Muumipeikon maailma on kylmempi ja vastahakoisempi. Sula on määränpää, ei lähtökohta.

Mukana on toistuvia osia. Lumen lapioimista ja suurten lumipallojen vierittämistä esiintyy niin usein, että ne tuntuvat täytemateriaalilta jo kolmannella kerralla. Lumipallotaistelut eivät vaikeusasteeltaan nouse, mikä pitää ne hauskoina, mutta myös pieninä. Yksi arvostelija ei ollut vieläkään löytänyt Muumimamman rikkoutuneen maljakon viimeistä palaa lopputekstien alkaessa. Se on joko kotoisa tai turhauttava mysteeri, pelaajasta riippuen.

Liian tahmainen, pikku Myy ja näyttelijöiden paino

Hahmot tekevät paljon työtä. Muumipeikon avoin vihamielisyys talvea kohtaan – hänen jyrkkä kieltäytymisensä teeskentelemästä, että tämä on ihan ok – antaa pelille koomisen selkärangan. Sivurooleissa nähdään eri puolia: Too Ticky on vakaa ja kuiva, Pikku Myy on aggressiivinen, ja Muumipeikon kohtaamat talviolennot vaihtelevat melankoliasta absurdiin.

TheGamer jäljitti Muumipeikon tarinakaaren tarkasti – miten laakso alkaa nähdä hänet kyvykkäänä ja mitä tarkoittaa seurata hahmon voittavan pelon lajityypissä, joka yleensä ohittaa pelon kokonaan. Mielestäni tämä tulkinta on tarkka. Tarinan kaari ei ole monimutkainen, mutta se ansaitsee johtopäätöksensä. Muumipeikosta ei tule niinkään rohkeaa kuin hän väsyy pelkäämään, mikä on eri asia ja uskottavampaa.

Peli lainaa hiljattain PC:lle julkaistusta pelinrakentajahiekkalaatikosta, High Abovesta, samaa tunnelmaa kuin käsialaa – ei taustaa, vaan jotakin, jossa pelaaja itse asiassa asuu. Molemmat pelit tekevät tunnelman suunnittelun sitoumuksena, eivät koristeena. Vaikka se kuulostaa nyt hyvin pitkäveteiseltä, molemmissa peleissä viettämäni aika tuntuu minusta todella samankaltaiselta. Moomintroll: Winter's Warmth tekee sen samanaikaisesti dialogin ja ympäristön kautta, mikä on vaikeampi toteuttaa.

Mitä kokko maksaa

Yksi tallennustilanteeseen liittyvä ahdistus kulkee läpi useamman kuin yhden pelin. Peli tallentaa automaattisesti, mutta mikään ruudulla ei kerro sitä. Pelaaja, joka uppoaa useita tunteja peliin ja haluaa sitten lopettaa tietämättä, pysyykö edistyminen pystyssä, voi viettää epämukavan paljon aikaa etsien tallennuspistettä, jota ei ole olemassa. Kun tiedät, että se tallentaa automaattisesti, se on ok. Siihen asti se on pieni paniikki, joka on naamioitu suunnitteluvalinnaksi.

Paluukyvyttömyyspiste on käsitelty paremmin – peli on siitä suora, antaa mahdollisuuden palata ja suorittaa sivutehtäviä, eikä kiirehdi kohti liekkien paahtavaa vauhtia ennen kuin olet valmis. Tämä selkeys on huomionarvoista, koska viihtyisissä peleissä pelaajat usein menettävät malttinsa suorituksen epäselvyyden vuoksi. Tehtäväloki on tässä riittävän tiivis, että jonkinlainen jäsentely siitä, mitkä tehtävät ovat ohitettavissa ja mitkä pysyviä, olisi auttanut.

Mietin koko ajan tuota oravanrepliikkiä. Eräässä uutisessa se mainittiin – yksi ainoa sivuhenkilön dialogirivi, joka ilmeisesti sai kirjoittajan tuijottamaan lopputekstejä kymmenen minuuttia. Siitä se lähtee. Muumipeikko: Talven lämpö sijoittaa terävimmän kirjoituksensa marginaaliin, sullottuna keskusteluihin, jotka eivät ole kantavia, ja juuri siinä lastenkirja tekee pysyvimmän vahingon.