Reiän kaivamista käsittelevä peli löytää kauhua ja rauhaa takapihan laskeutumisessa

Pelasin A Game About Digging a Hole -peliä odottaen lyhyttä häiriötekijää. Se muuttui joksikin, joka on lähempänä sitä tunnetta, joka sai Subnautican ensimmäisen kerran tarttumaan peliin. Asetelma on yksinkertainen. Ostat vaatimattoman talon 10 000 dollarilla. Talolla ei ole juuri merkitystä. Takapihalla on. Huhu kertoo, että jossain mullan alla on aarre, ja peli antaa sinulle lapion ja jättää sinut yksin ottamaan siitä selvää.

Ydinsilmukka pysyy tiiviinä. Sinä kaivat. Varo akkuasi. Keräät malmia. Lapio toimii metallinpaljastimena ja räjähtää, jos sen paristo loppuu. Jokainen kaivu tyhjentää sitä hieman lisää. Kun se räjähtää, terveytesi laskee kovaa vauhtia ja kaikki malmi varastostasi katoaa. Pikapalautusta tai turvaverkkoa ei ole. Nouset takaisin pinnalle, myyt autotallissa olevalle tietokoneelle sen, mitä olet onnistunut säilyttämään, ja päätät, kuinka pitkälle olet valmis menemään seuraavalla kerralla.

Malmin arvo kasvaa syvyyden myötä. Tämä yksi sääntö ohjaa kaikkea. Paremmat materiaalit ovat syvemmällä, mutta niiden tavoittaminen tarkoittaa pidempiä kiipeilyjä, ahtaampia paikkoja ja suurempia paineita akun varauksen hallintaan. Järjestelmä peilaa Subnautican happimittaria kopioimatta sitä täysin. Veden sijasta se on painovoima, pimeys ja jatkuva riski jäädä loukkuun oman suunnittelun takia.

Muokkaat reiän itse. Leveät tunnelit helpottavat kiipeämistä, mutta maksavat aikaa ja akkua. Kapeat kuilut säästävät energiaa mutta rankaisevat virheistä. Yksi huono askel voi pudottaa sinut, mikä vie terveyttä ja vauhtia. Myöhemmät päivitykset auttavat, mutta eivät koskaan poista riskiä. Jetpack on saatavilla varhain, ja se maksaa 6 dollaria, mikä tuntuu tarkoituksellisen vähäpätöiseltä. Se ratkaisee yhden ongelman ja luo samalla toisen. Jetpackin akku tyhjenee nopeasti, joten varomaton käyttö voi viedä sinut syvälle maan alle ilman turvallista reittiä takaisin.

Kun kuoppa syvenee, sävy muuttuu ilman varoitusta tai kommenttia. Maahan upotettuja outoja rakenteita alkaa ilmestyä. Ne eivät selitä itseään. Peli ei koskaan pysähdy asettamaan niille tavoitteita. Ne huomataan, koska niitä ei ole ollut siellä aiemmin. Sitten äänet alkavat. Kaikuja kantautuu aiemmin kaivamistasi tunneleista. Jotkut tuntuvat mekaanisilta. Toiset taas eivät. Mikään ei erotu. Jännitys syntyy siitä, että sinun on mentävä niiden ohi edetäksesi.

Ei ole NPC:tä, jotka puhuvat kokemuksen päälle. Ei radiokeskustelua. Ei opastusta. Kuten Subnautica parhaimmillaan, peli luottaa hiljaisuuteen. Kun jokin menee pieleen, syy on sinun. Sinä suunnittelit tunnelin. Katsoit, miten akku tyhjeni. Selostuksen puute saa jokaisen virheen tuntumaan ansaitulta.

Rakenne pysyy tiiviinä. Pääset perille noin tunnissa, jos keskityt maaliin sen sijaan, että raivaisit jokaisen likataskun pois. Pelissä ei ole rönsyilevää tarinaa tai haarautuvaa kerrontaa. Tarina on olemassa lähinnä vihjailun kautta. Se, mikä odottaa maan alla, ei tarvitse nimeä tuntuakseen uhkaavalta. Peli ymmärtää, milloin lopettaa selittämisen.

Juuri tämä pidättyväisyys saa vertailun Subnauticaan tuntumaan pikemminkin ansaitulta kuin mainosmaiselta. A Game About Digging a Hole ei yritä luoda merta, käsityöpuuta tai selviytymiseeposta. Se eristää yhden tunteen: paineen mennä syvemmälle, kun tietää, että se voi maksaa. Yksinkertaisuus pitää pelon koskemattomana. Työkalut rajoittavat sinua. Pelko rajoittaa sinua enemmän.

Se ei ole pitkä peli, eikä se teeskentele olevansa sellainen. Se tarjoaa tiiviin version siitä, mitä monet Subnautica-pelaajat kaipaavat. Hiljainen laskeutuminen. Selkeät säännöt. Kasvava tunne siitä, että ympäristö katsoo, kun sitä muokkaat.

Lue myös: Subnautica 2:n oikeudellinen kiista on saanut uuden käänteen, kun Krafton muokkaa argumenttejaan oikeudessa, jolloin projektin tulevaisuus ja motiivit jäävät yhä epäselvemmiksi.