Olipa kerran Katamari -arvostelu

Once Upon A Katamari Review osuu aikaan, jolloin monet pitkään jatkuneet pelisarjat jahtaavat uudelleenkeksimistä tai spektaakkelia oikeuttaakseen paluunsa. Tämä peli valitsee vakautta. Se tuo mukanaan rytmisen absurdiuden, iloisen ylenpalttisuuden ja oudon seesteisyyden, jotka määrittelivät Katamarin alkuvuosina, samalla kerrostaen älykkäitä hienosäätöjä ja laajempaa mittakaavaa. Se ei ole niinkään uudelleenkeksiminen kuin itsevarma uudelleenkeskitys, jossa alkuperäinen idea käsitellään riittävän vahvana kestääkseen vain varovaisilla lisäyksillä. Tuloksena on peli, joka etenee tarkoituksella, harvoin pyrkien tehokkuuteen, koskaan unohtamatta vaatimattomaan lähtökohtaansa sisäänrakennettua viehätystä.

Tämä kirjoitus pohjautuu Charlie Wacholzin IGN: ssä julkaisemaan arvosteluun, jossa hän tarkasteli uutta osaa sen suhteen sarjan historiaan ja leikkisän sävytasapainon kautta maailmojen, musiikin ja liikkeen välillä. Wacholz pani merkille silmiinpistävän sävyllisen yhtenäisyyden.

”Ensimmäinen uusi Katamari-peli 14 vuoteen ei yritä keksiä uudelleen epämuodostunutta esinemassaa, jota pyörittelet, ja se sopii minulle, koska Katamari ei tarvitse korjaamista.” – Charlie Wacholz

Aukioloajat tekevät tästä sijainnista helposti ymmärrettävän. Aikoinaan romaanin kaltainen lähtökohta tuntuu edelleen omaleimaiselta. Esineet ovat hajallaan asuntojen, katujen ja historiallisten taustojen ympäri maalauksellisissa ryppäissä odottamassa sulautumistaan palloon, joka kasvaa lelumittakaavasta katastrofin mittakaavaan minuuteissa. Huumori osuu peliin yksinkertaisella ajoituksella. Kaikkivaltias, turhamainen koko kosmoksen kuningas pysyy sekä hyväntahtoisena että naurettavana, ja hänen universumin mullistava onnettomuutensa esitetään tässä reippaalla itsevarmuudella, joka muistuttaa pelaajia siitä, kuinka ohut kerronta on aina ollut tarkoituksella. Ohut ei kuitenkaan tarkoita huolimatonta. Tällainen sävy vaatii harkintaa ylläpitääkseen, ja komedia saapuu eteen rauhallisella tarkkuudella maanisen ylituotannon sijaan.

Wacholz kuvaili huumoria pikemminkin taloudellisuuden ja rytmin kuin äänenvoimakkuuden ytimessä. ”Nauttiessani dialogin jokaisesta tavusta parhaalla mahdollisella tavalla, nauroin ainakin kerran melkein joka kerta, kun hän pohti maailmankaikkeuden luonnetta tai kehui itseään.” – Charlie Wacholz

Tuo lause kiteyttää laajemman saavutuksen: hillitty vauhdittaa vaikuttavuutta. Visuaaliset vitsit ja ympäristöön liittyvä tarinankerronta pysyvät nopeina ja kevyinä. Koirat vaeltelevat muinaisilla markkinapaikoilla haarniskassa. Outoja vinjettejä ilmestyy ruudun kulmaan ja katoaa sitten uudelleen. Peli ei koskaan pakota huomiota yhteenkään vitsiin, vaan luottaa pelaajan huomaavan sen, mitä hän huomaa, ja yllätyksen tunne tekee enemmän työtä kuin mikään käsikirjoitettu eskaloituminen voisi.

Tasot ulottuvat eri aikakausien taakse esihistoriallisesta erämaasta klassisten sivilisaatioiden tyyliteltyihin versioihin. Vuorovaikutus pysyy juurtuneena tutussa liikkeessä, ja vierivä mekaniikka vaatii edelleen tasaista, kahden kepin rytmiä, joka tuntuu erilaiselta kuin nykyaikaiset analogiset odotukset. Varhaiset testit korostavat herkkyyttä, sitten kallistuvat kohti kontrolloitua vimmaa jokaisen tason skaalautuessa. Se on edelleen helppokäyttöinen, mutta hyötyy harjoitetusta intuitiosta. Kun pallo kasvaa tarpeeksi suureksi voidakseen pitää rakennuksia konfetteina ja monumentteja leluina, perspektiivin vaihtumisen nopeus pysyy ainutlaatuisen tyydyttävänä.

Näiden tilojen ympärillä oleva rakenne on PlayStation 2 -aikakauden osia runsaslukuisempi, mutta se pysyy tiiviinä. Tavoitteet vaihtelevat yksinkertaisista kokotavoitteista teemapohjaisiin kokoelmiin. Haasteet leikittelevät ainesosilla, eläimillä, makeisilla tai kulttuurisilla lyhytaikaisilla esineillä, ja selkeyden ja kaaoksen välinen rytmi tuntuu luonnolliselta. Kun tahti katkeaa pulmamaisen navigoinnin hetkiksi, muutos virkistää eikä keskeytä.

”Katamarin uusimmat hoitajat leikittelevät kaavalla erittäin tarkasti.” – Charlie Wacholz

Hän mainitsi uudet tehosteet pieninä mutta harkittuina lisäyksinä käyttäen esimerkkeinä kuten rajoitetun raketinpurkauksen tuulenvastuksen läpi leikkaamiseksi tai tutkan, jolla voi kohdistaa tiettyihin esineisiin teematehtävissä. Mikään ei kirjoita sarjan perustaa uudelleen. Sen sijaan jokainen kerros laajentaa kaavan sisällä olevaa sisältöä muuttamatta itse kaavaa. Tämä lähestymistapa osoittaa itseluottamusta ja ymmärrystä siitä, mikä tekee Katamarista Katamarin.

Kilpailullinen tila noudattaa samanlaista logiikkaa. Pelaajat taistelevat edelleen keräämällä esineitä nopeammin kuin kilpailijat, mutta pisteitä vastaan maksettava pantti -järjestelmä vaatii suunnittelua pelkän vauhdin sijaan. Pisteytysmuutoksissa on lopun vaiheessa lievästi juhlapelimäinen rytmi, ja vaikka muutos on vaatimaton, se vahvistaa pelitilaa, joka aiemmissa osissa usein tuntui ohimenevältä. Rakastettu kahden pelaajan yhden katamarin haaste, yhteistyöpeli, ei palaa tähän, ja jotkut pitkäaikaiset fanit tulevat kaipaamaan sitä. Silti kilpailullinen rakenne on entistä energisempi, mikä antaa aiheen olettaa, että tämä sarjan osa voisi jatkaa kasvuaan.

Esitystavalla on tärkeä rooli. Visuaalisuus painottuu rohkeisiin väreihin ja puhtaisiin monikulmaisiin muotoihin, jotka heijastelevat varhaisia merkintöjä fetisoimatta niitä. Kamera vetäytyy taaksepäin ja esittää kaaoksen spektaakkelina pikemminkin kuin kohinana. Valaistus on kirkas ja yksinkertainen, ja mallit kantavat matalan yksityiskohdan siluettejaan ylpeydellä. Tämä esteettinen valinta toimii sekä nostalgisesti että käytännöllisesti; selkeys on tärkeää, kun satoja erillisiä esineitä pinoutuu kaarevalle pinnalle samanaikaisesti, ja visuaalinen tyyli tukee tätä selkeyttä tinkimättä omituisesta mielikuvituksesta.

Ääni määrittelee emotionaalisen ytimen. Katamarin identiteetissä on aina yhdistynyt liike ja musiikki, ja uusi soundtrack vastaa tähän perintöön selkeällä skaalalla: leikkisää kuorollista lämpöä, vimmaista elektropoppia, jazz-fuusio-osuuksia ja nostalgisia viittauksia franchising-muistoihin upotettuihin temaattisiin motiiveihin. Wacholz kutsui kappalelistaa "näyttäväksi albumiksi itsessään", ja tämä ylistys on linjassa sen kanssa, miten ääni on integroitunut hetkestä toiseen kuultavaan tunnelmaan. Yksittäiset esineet läimäyttävät, napsahtavat tai vinkuvat liittyessään ryppäeseen rakentaen äänikollaasia, joka kehittyy skaalan rinnalla. Tuloksena on fyysinen kasautumisen tunne, lähes käsin kosketeltava kerrosten rakentuessa.

On tärkeää, että peli kunnioittaa efektiä hukkumatta siihen. Maksimalistisen visuaalin ja maksimalistisen äänen varaan rakennettu projekti voi helposti hämmentää. Tahtitus välttää tämän ansan. Tasot hengittävät crescendojen välillä. Vaimeammat äänet rytmittävät tiheitä kohtia. Musiikki harvoin selittää liikaa tunnelmaa; sen sijaan se muokkaa vauhtia. Kun ruutu täyttyy absurdilla elämällä, pelaaja tuntee itsensä nostetuksi eikä työnnetyksi.

Kampanjan ulkopuolinen rakenne lisää uudelleenpelattavuuden voimaa. Keräiltävät serkut, avattavat lahjat ja piilotetut kruunut kannustavat palaamaan aiemmille tasoille. Bonuskentät avautuvat riittävän usein palkitakseen uteliaisuutta. Vaikeusaste ei koskaan nouse turhautumiseksi, mutta tehokkuus vaatii huomiota, luoden kaaren, joka palkitsee taitoa rankaisematta tutkimista. Se ei veny kymmenien tuntien päähän, ja tuo lyhyys auttaa pikemminkin kuin haittaa. Katamari saa voimaa tiheyden, ei keston, kautta.

Tämä suunnittelu tuo selkeyttä laajempaan luovaan näkökulmaan. Sen sijaan, että peli paisuttaisi laajuutta mittakaavan vuoksi, se sitoutuu tekemään jokaisesta kohtauksesta eloisan. Sen maailmat saattavat olla pienempiä kuin laajat modernit hiekkalaatikot, mutta ne tuntuvat rikkaammilta, koska mikään tila ei ole tyhjä. Tekstuuri ei synny teknisestä tiiviydestä, vaan intention tiiviydestä.

Rajoituksia on. Wacholz huomautti Edo-kauden Japanin vaiheiden keskittymisestä, mikä jättää joitakin aikakausia alihyödynnetyiksi ja kaventaa aikamatkan lähtökohtaa käytännössä. Kritiikki on oikeutettua. Kun konsepti lupaa yhdeksän tai useampia ajanjaksoja, epätasapaino tulee näkyväksi. Vaikka se ei heikennä kokemusta, se osoittaa keskittymisen hinnan: jotkut ympäristöt tuntuvat loistavilta ja elettyjä, kun taas toiset menevät ohi nopeasti ilman samaa mielikuvituksellista leimaa. Tuloksena ei ole monotonisuus, vaan menetetty tilaisuus levittää iloa tasaisemmin koko rakenteeseen.

Myös ääniraidan valitsimen omituiset omituisuudet pistävät silmään. Kappaleiden ryhmittely löysiin aikakausiin yksittäisten pelisoittolistojen sijaan litistää historiaa hieman, ja satunnaistoiston nollaukset voivat johtaa toistuvaan toistoon. Nämä ovat pieniä käyttöliittymän virheitä pikemminkin kuin systeemisiä virheitä, mutta yksityiskohdilla on merkitystä yksityiskohtiin perustuvassa projektissa.

Suorituskyky, reagointikyky ja syöttösuunnittelu tuntuvat olevan viritetty alkuperäisen hengen mukaisesti. Hieman kömpelö kaksoissauvan navigointi on edelleen keskeisessä asemassa. Hienostuneisuus näkyy alkuvaiheen liikkeen tarkkuudessa, jossa pienemmät katamari-muodot liukuvat helpommin kuin ennen. Kun pallo turpoaa, kitka ja inertia palaavat tuttuun kömpelöön eleganssiin. Tämä hienovarainen kalibrointi kunnioittaa historiaa ja samalla hyväksyy pieniä säätöjä, jotka tekevät oppimisesta miellyttävämpää pehmentämättä ydintä.

Once Upon A Katamari Review’n pohjimmiltaan määrittelee sen kieltäytyminen mittakaavan tavoittelusta sen itsensä vuoksi. Se ei pyri kilpailemaan visuaalisten spektaakkelien tai avoimen maailman eeppisten tarinoiden kanssa. Sen horisontti on kapeampi, mutta tässä kapeaudessa peli löytää selkeän tarkoituksen. Se luottaa hammasharjan, sitten kasvin, sitten skootterin, sitten rakennuksen ja lopuksi kaupungin rullaamisen iloon. Rytmi on tärkeämpää kuin eskaloituminen, ja jokaisen objektivalinnan hiljainen komedia osuu täsmällisesti, koska kehittäjät vastustivat kiusausta vesittää tarkennusta.

Lopputulos tuntuu studiolta, joka suojelee tiettyä pelityyliä. Rolling pysyy leikkisänä ja absurdina. Hahmot säilyttävät sekoituksensa mahtipontisuutta ja hölmöyttä. Musiikki kieltäytyy asettumasta yhteen sävyyn. Mikään tässä ei ole äänekästä huomiota herättävää. Peli soljuu oman sisäisen logiikkansa mukaan, mikä tekee räjähtävän mittakaavan hetkistä entistäkin silmiinpistävämpiä niiden koittaessa.

Pidempien pelisessioiden aikana vaikutelmasta tulee lähes meditatiivinen. Mieli luisuu hahmontunnistukseen. Ohjaimen ote kevenee. Arkipäiväisten tavaroiden vyöry kasvaa planeetanlaajuiseksi massaksi, ja ääniraita värähtelee ja sirittää tavalla, joka tuntuu sekä nostalgiselta että raikkaalta. Näitä tuntemuksia useimpien sarjojen on vaikea tuottaa kerralla, saati sitten vuosikymmenten kuluessa. Se, että tämä uusi tulokas onnistuu siinä vaivattomasti, kertoo suunnittelun kypsyydestä, jota harvoin nähdään uusintaosissa.

Once Upon A Katamari Review -sivustolla sarja palaa paitsi ehjänä, myös itsevarmana. Viehätysvoima on kestävää. Design kantaa edelleen. Huumori säilyttää terävyytensä ajautumatta itseparodiaan. Pienet rakenteelliset epätasapainot ja muutamat käyttöliittymäongelmat eivät heikennä läpimenoa. Tämä on kevyt ja tarkasti harkittu uusintaversio, joka on tarpeeksi itsevarma vastustaakseen liioittelua ja tarpeeksi antelias antaakseen pelaajien löytää nautinnon sen sijaan, että vaatisi sitä.

Sen maailmojen läpi liikkuessa aistii hiljaisen ylpeyden: uskon, että alkuperäinen idea ansaitsi kärsivällisyyttä eikä uudistamista. Tämä usko kannattaa. Once Upon A Katamari todistaa, että joskus oikea siirto ei ole uudelleen keksiminen, vaan paluu huolella. Sen rakentama universumi pysyy naurettavana ja lämpimänä, ja sen kuluttaminen objekti objektilta kantaa edelleen samaa outoa rauhaa.