Luto ei ole vain yksi P.T.-klooni lisää, se on oudompi, älykkäämpi ja rohkeampi

Silmukoiva kummitustalo, vaihtuvat käytävät, salaperäinen kertoja ja pään pyörälle saavia pulmia – Luto vie kauhupelit pelkkien säikäytyspelien tuolle puolen. Vaikka se alkaakin PT-henkiseltä kokemukselta, se kasvaa nopeasti rohkeaksi ja arvaamattomaksi peliksi henkisestä traumasta, havainnoinnista ja todellisuuden säännöistä. Se on sotkuinen, ajoittain turhauttava, mutta täynnä yllättäviä riskejä, jotka enimmäkseen osuvat kohdalleen, ja siitä saattaa tulla yksi mieleenpainuvimmista indie-kauhupeleistä vuosiin.

Tämän postauksen perustana on Mark Delaneyn GameSpot- arvostelu, jossa hän tutki Lutoa perusteellisesti ja totesi sen tarjoavan paljon enemmän kuin tyypillisiä kauhuelokuvien elokuvia.

Yhdellä silmäyksellä Luto näyttää suoraviivaiselta muistojen kaistalta kaikille, jotka ovat pelanneet PT:tä, pelattavaa teaseria, joka antoi lyhyen esimakua nyttemmin perutusta Silent Hillsistä. Mutta siinä missä useimmat henkiset seuraajat eksyvät Kojiman silmukoivaan käytävään uudelleenluomiseen ymmärtämättä sen syvyyttä, Luto menee pidemmälle. Ydinsilmukka alkaa yksinkertaisesti: olet Sam, mies, joka on jumissa henkisessä ja fyysisessä silmukassa. Jokainen päivä alkaa samalla tavalla – peili rikki, käytävä kävely, ovi ulos – ja toistuu. Mutta sykli ei vain jatku. Se kiertyy spiraalimaisesti.

Peli käyttää tätä toistuvaa asetelmaa keinona esitellä yhä omituisempia tapahtumia, surrealistisia visuaaleja ja todellisuutta vääristävää tarinaa. Ja sitten se heittää mukaan jotain outoa: kertojan. Aluksi iloinen brittiläinen ääni alittaa jännityksen täysin. Se kuulostaa siltä kuin se olisi peräisin The Stanley Parablesta, kommentoimassa jokaista liikettäsi. Aluksi se tuntuu virheeltä. Mutta peli pelaa tässä pitkää peliä.

"Miksi he pilasivat sen jännittyneen ilmapiirin tällä hölynpölyllä?"

Se oli arvostelijan ensimmäinen reaktio, ja ihan oikeutettu sellainen. Mutta tämä ei ole vain maistiaisia. Kertojalla on tarkoitus, ja kun se osuu kohdalleen, se muuttaa koko pelin sävyä. Ääni ei ole paikalla pitääkseen kädestäsi kiinni. Se on osa laajempaa rakennetta, joka lopulta muuttuu ja paljastaa todellisen roolinsa, jota ei tässä paljasteta.

Yksi Luton suurimmista vahvuuksista on se, miten se leikittelee odotuksilla. Käytävät muuttuvat aavikkoluoliksi. Huoneet hajoavat kuin rikkinäinen koodi. Yhdessä vaiheessa se jopa näyttää kokonaisuudessaan Night of the Living Deadin, vain kertoakseen suoraan, ettei sen katsomisesta ole palkintoa. Tällainen neljännen seinän huumori on enemmän kuin kikkailua. Se sopii suurempaan teemaan: Luto ei halua sinun rentoutuvan. Se haluaa hämmentää ja kyseenalaistaa, kuinka paljon kontrollia sinulla todella on.

Vaikka Luto ammentaa inspiraationsa PT:stä, se päätyy sävyltään ja konseptiltaan lähemmäksi kulttiromaania House of Leaves, jossa perheen talo kätkee sisäänsä mahdottomia tiloja ja ulottuvuuksia. Delaney vertaa sitä myös Hideo Kojiman tyyliin, varsinkin kun Luto onnistuu toteuttamaan Psycho Mantis -tyyppisen hetken, joka on niin nokkela, että se sai hänet pysähtymään ja lähettämään tekstiviestin pomolleen.

Tämä ei ole pelkkää kunnianhimoa. Broken Bird Gamesin ensimmäiseksi peliksi Luto kurottaa korkealle, ja vaikka kaikki ei onnistukaan, sen kokeilujen mittakaava on vaikuttava. Sävy on liukas. Visuaalit muuttuvat. Säännöt taipuvat. Yhtenä hetkenä kävelet käytävää pitkin. Seuraavana todellisuus romahtaa.

Kaikki ei toimi ongelmitta. Erityisesti pulmat voivat olla puuduttavia. Jotkut ovat niin kryptisiä, että ne imevät jännityksen pois kohtauksesta. Delaney mainitsee yhden hetken, jossa hänen piti löytää avain samaan aikaan kun huoneessa kaikui kova paukuttelu. Äänisuunnittelu alkoi pelottavalta, mutta muuttui taustamelun meluksi 10 minuutin etsinnän jälkeen.

Tuollainen tahtiongelma esiintyy useammin kuin kerran. Kyse ei ole siitä, että pulmat olisivat rikki – ne ovat vain erittäin epäselviä. Yksi esimerkki oli puhelinnumeron löytäminen, mutta jopa se vaihteli päivityksen aikana, mikä teki ratkaisusta epäjohdonmukaisen. Sinun on ajateltava oudosti, rikottava oletuksia ja turvauduttava yrityksen ja erehdyksen menetelmään.

"Jos annat itsesi ajatella monimutkaisesti, puhut pian Luton kieltä."

Kun pelaajat sopeutuvat tähän ajattelutapaan, pulmat alkavat tuntua järkevämmiltä. Myöhemmissä osioissa navigointi helpottuu – ei siksi, että pelistä tulisi helpompi, vaan koska pelaaja alkaa ymmärtää, miten kehittäjät ajattelevat.

Pelon suhteen Luto painottaa pelkoa etukäteen. Alkuosat tuovat mukanaan perinteisiä kummitustalon kylmiä väreitä, mutta jännitys hälvenee, kun tajuaa, etteivät uhat aio satuttaa. Pelissä ei ole taistelua eikä hiiviskelyä. Jos olet pelannut kauhuseikkailupelejä aiemmin, tunnistat tämän rakenteen. Et ole todellisessa vaarassa. Se on enemmänkin ajelu – kuin kummitusmainen heinäkärryajelu, joka haluaa sinun tarkkailevan tarkasti, ei pakenevan.

Mutta siellä missä raakaa kauhua puuttuu, se kompensoi tunnelmalla. Vaikka vaara tuntuu lavastetulta, tyyli on silti kestävä. Esitystapa on silti riittävän hermoja raastava viemään kohtauksia eteenpäin, jopa ilman epäonnistumisen riskiä.

Loppuhetkellä Luto kuitenkin suistuu täysin raiteiltaan – ja hyvällä tavalla. Arvostelun mukaan pelin viimeinen kolmannes on täysin arvaamaton. Se muuttuu niin kokeelliseksi ja metaforapainotteiseksi, että se saattaa menettää joitakin pelaajia, mutta niille, jotka ovat valmiita mukaan, se tarjoaa jotain, mitä harvat pelit edes yrittävät. Se ei ole vain yksi kummitustarina. Se on kerronnallinen kokeilu.

Kuuden tunnin jälkeen Luto saattaa hämmentää tai jopa ärsyttää joitakin pelaajia. Mutta se ei ole peli, joka on suunniteltu miellyttämään kaikkia. Se ei pyri mukavuuteen tai selkeisiin vastauksiin. Se sitoutuu kokemukseen, joka on henkilökohtainen, surrealistinen ja joskus sotkuinen. Se uskaltaa tehdä rohkeita valintoja, vaikka ne eivät kaikki toimisikaan.

Erityisesti kauhun ystäville peli tarjoaa jotain harvinaista: tarinan, joka ei kerro vain pelosta, vaan eksyneisyyden, jumiutumisen ja ajattelun muutokseen pakottamisen tunteesta. Ensimmäisenä pelinä se antaa ymmärtää, että Broken Bird Gamesia kannattaa seurata.

Luto ei ehkä ole PT:n aloittaman unelman lopullinen muoto, mutta se on lähempänä sitä kuin useimmat. Ja ehkä se onkin pointti – kyse ei ole klassikon kopioinnista. Kyse on uuden kauhun löytämisestä odottamattomista paikoista.