Borderlands 4 arvostelu: Borderlands Borderlands: Terävä asepeli, heikko tarinankerronta ja sarjan suurin ylikorjaus

Borderlands 4 on täällä, ja vaikka se pyrkii korjaamaan Borderlands 3:n virheet, lopputulos tuntuu usein peliltä, joka on ylikompensaation ja franchising-väsymyksen välissä. Se vähentää äänekkäitä roistoja ja liiallista huumoria, mutta samalla se poistaa paljon Borderlandsin persoonallisuudesta, joka kerran määritteli Borderlandsin. Jäljelle jää pelisarjan kaikkien aikojen kiillotetuin räiskintä ja ryöstely, johon yhdistyy sen historian lattein tarina.

Tämä analyysi pohjautuu pitkälti Jordan Raméen GameSpotissa julkaistuun arvosteluun, jossa korostetaan, miten Borderlands 4:n mukautukset luovat outoa epätasapainoa sen mekaanisten vahvuuksien ja kerronnallisten heikkouksien välille. Hänen kritiikkinsä tarjoaa perustellun näkökulman siihen, miten peli kehittyy Borderlands 3:n jälkeen ja samalla heikentää omaa vauhtiaan.

Pohjimmiltaan Borderlands 4 asettaa pelaajat edelleen Vault Huntersin saappaisiin - ahneuden, selviytymisen tai koston ajamien palkkasotureiden rooliin. Tällä kertaa valokeilaan astuu neljä uutta Vault Huntersia: Vex the Siren, Amon the Forgeknight, Rafa the Exo-Soldier ja Rush the Powerhouse Brawler. Toisin kuin aiemmissa peleissä, joissa jotkut hahmot olivat huomattavasti tehottomampia, jokainen näistä neljästä tuntuu yhtä elinkelpoiselta kaikissa taistelutilanteissa. Vex voi kutsua haamukopioita tai petoja tulta harhauttamaan, kun taas Amon tuo brutaalia lähitaisteluherruutta elementtikirveillä ja kilvillä. Rafa kukoistaa nopeilla, osu ja juokse -hyökkäyksillä, ja hänen taitopuunsa antaa hänelle mahdollisuuden vaihtaa lähitaistelujen raakuuden ja tornipohjaisen etäisyystuhon välillä. Rush, joka on tarinassa geneerinen persoona, loistaa pelattavuudessa luotettavana raskaana iskijänä.

Tarkista Borderlands 4:n järjestelmävaatimukset PC:lle.

Ramée totesi, että tämä rosteri on paras aloituskokoonpano, jonka pelisarja on koskaan toimittanut. Ensimmäistä kertaa jokainen Vault Hunter tuntuu voimakkaalta ja palkitulta, pelasitpa sitten yksin tai koordinoidusti co-opissa. Heidän taitopuidensa kokeileminen ja rakennelmien muokkaaminen on edelleen kohokohta, joka antaa pelaajille vapauden etsiä uusia synergioita aseiden, kranaattien ja suojien kanssa. Ryöstelyn, respec-ingin ja uusien pelityylien kokeilun silmukka on tässä koukuttavimmillaan.

Kun kamera kuitenkin vetäytyy takaisin tarinaan, säröt tulevat ilmeisiksi. Borderlands 3:n suurin ongelma oli se, miten ärsyttäviksi sen pääpahikset muuttuivat - puhelias, itsekeskeinen striimaaja, joka ei koskaan lakannut härnäämästä pelaajia. Borderlands 4 reagoi tähän heilauttamalla kovaa vastakkaiseen suuntaan. Sen antagonistilla, The Timekeeperillä, on uhkaava lähtökohta - implantti, jonka avulla hän voi seurata ja hallita Vault Hunteria - mutta tämä jännite haihtuu lähes välittömästi, kun pieni robottiseuralainen tekee implantista hyödyttömän. Uhkaavan uhan sijasta roisto jää sivuun. Sen, minkä olisi pitänyt olla vahva keskeinen koukku, muuttuu jälleen yhdeksi hylätyksi langaksi.

Tässä Take-Twon puheenjohtajan Strauss Zelnickin selitys Borderlands 4:n hinnoittelusta.

Myöskään sivuosien näyttelijät eivät pääse vaikuttamaan. Borderlands-pelit ovat perinteisesti tasapainottaneet huumoriaan hahmoilla, jotka ovat herättäneet voimakkaita reaktioita - rakastaa tai vihata heitä - mutta Borderlands 4:n uudet hahmot eivät jätä juurikaan vaikutusta. Rush on kirjoitettu jaloksi voimamieheksi, Zadra on epäluuloinen tiedemies, ja muut eivät juurikaan ylitä arkkityyppejä. Ramée kuvailee näyttelijöitä tylsiksi ja toteaa, että jopa silloin, kun he joutuvat kohtaamaan potentiaalisesti tunteikkaita hetkiä, kuten epäonnistuminen liittolaisen pelastamisessa, niillä ei ole todellista painoarvoa, koska peli ei koskaan selitä, miksi pelaajien pitäisi välittää näistä hahmoista.

Tätä ongelmaa korostaa se, miten peli kohtelee palaavia kasvoja. Sen sijaan, että nojauduttaisiin Claptrapin, Tiny Tinan tai Mad Moxxin kaltaisiin rakastettuihin tai erimielisyyksiä herättäviin perintöhahmoihin, peli minimoi heidän läsnäolonsa lähes kokonaan. Vain muutama esiintyy lyhyesti, ja heidän rajalliset roolinsa korostavat, kuinka varovainen Borderlands 4 on vetämään liikaa yhteyksiä menneisyyteensä. Poistamalla tunnistettavat hahmot ja lisäämällä geneerisiä korvaavia hahmoja peli poistaa sekä ärsyttävyyden että viehätysvoiman ja jättää jälkeensä tyhjiön.

Borderlands 4:n kerronnallinen hämmennys ulottuu myös sen rakenteeseen. Aluksi näyttää siltä, että pelaajia ohjaavat henkilökohtaiset panokset: selviytyminen The Timekeeperin implanttia vastaan tai kosto manipuloinnista. Muutamassa tunnissa nämä motiivit kuitenkin katoavat, ja tilalle tulee yleinen kehotus liittyä vastarintaliikkeeseen. Tämä äkillinen muutos heikentää tarinan alkuvaiheen koukkua ja jättää etenemisen tuntumaan mielivaltaiselta. Pahiksella on luutnantteja kukistettavana ja armeijoita hajotettavana, mutta motivaatio kaiken tämän takana tuntuu hataralta.

Näistä puutteista huolimatta pelimekaniikka kantaa kokemusta suurimman osan peliajasta. Borderlands 4:n ammuskelu on sarjan hienostuneinta, ja sen viholliset räjähtävät kaaokseen ja ryöstösaalislähteet houkuttelevat pelaajia jatkuvasti muokkaamaan rakennelmiaan. Pelkkä aseiden, kykyjen ja kustomointimahdollisuuksien kirjo pitää toiminnan mukaansatempaavana ainakin alkupuolella. Ramée kehui esiin nousevia loistavia hetkiä, kuten tarttumakoukkujen käyttämistä ympäristön vaarojen vetämiseksi taisteluun, kykyjen synergioiden ketjuttamista tai tehokkaiden rakennelmien luomista, jotka tuntuvat fiksuilta ja tyydyttäviltä.

Uudet liikkumismekaniikat, kuten liukuminen ja tarttumakoukut, tuovat uusia liikkumisvaihtoehtoja. Pelaajat voivat vetää kilvet pois vihollisilta, repiä räjähtäviä tynnyreitä käsiinsä tai heilua alustojen välillä pystysuuntaista taistelua varten. Nämä mekaniikat eivät muuta peliä, mutta ne lisäävät kohtaamisiin kaivattua vauhtia. Yhdessä kokeellisen ryöstösaaliin kanssa ne luovat mahdollisuuksia improvisoituihin strategioihin, hetkiä, jolloin kaaos tuntuu elävältä ja yllättävältä.

Toisto kuitenkin vähitellen murentaa tätä energiaa. Borderlands 4 esittelee useimmat vihollistyypit ensimmäisellä puoliskollaan, ja seuraavat tunnit ovat täynnä variaatioita, jotka eivät tunnu omaleimaisilta. Uusiin uhkiin sopeutumisen jännitys katoaa, kun taistelu alkaa luottaa tuttuihin kaavoihin. Pomokohtaamiset sujuvat paremmin, sillä niissä vältetään Borderlands 3:n liiallinen luodinsienisuunnittelu, mutta ne eivät tarjoa ikimuistoisia roistoja Handsome Jackin tapaan. Yli kymmenen vuotta myöhemmin sarjasta puuttuu yhä antagonisti, joka voisi vastata hänen läsnäoloonsa.

Sivutehtävät pahentavat ongelmaa. Borderlands on aina nojannut absurdiin huumoriin tai outoihin tehtäviin, jotta valinnainen sisältö tuntuisi arvokkaalta, mutta Borderlands 4:ssä sivutehtävät onnistuvat harvoin. Ilman huumoria tai vahvaa kirjoitusta monet niistä jäävät täytteeksi, joka on tarpeen vain siksi, että tasokäyrä pakottaa pelaajat jauhamaan niitä pysyäkseen kilpailukykyisinä tarinan vihollisia vastaan. Eteneminen hidastuu dramaattisesti, jos pelaajat yrittävät välttää sivutehtäviä, jolloin ne eivät ole enää niinkään valinnaisia vaan enemmänkin pakollisia. Koska tehtäviltä puuttuu persoonallisuus, ne tuntuvat pikemminkin askareilta kuin kohokohdilta.

Tämä ylikorjaus - huumorin, eksentristen hahmojen tai jakavien persoonallisuuksien välttäminen - on jättänyt pelin onttoksi. Ramée huomautti, että pahimmillaan Claptrap herätti reaktioita. Hän oli ärsyttävä mutta mieleenpainuva, ja hän oli symboli sarjan halusta ponnistaa identiteettinsä puolesta. Kun Borderlands 4 yrittää välttää ärsyttävyyttä, se välttää myös inspiraatiota. Se tuntuu turvalliselta, eikä halua ottaa riskiä pelaajien voimakkaista reaktioista.

Silti on kiistatonta, että mekaaninen perusta on vahvempi kuin koskaan. Mukauttaminen on syvällä, ja pelaajat palkitaan jatkuvasta uusien rakennelmien kehittelystä. Borderlands 4 kukoistaa, kun se hyväksyy kaaoksen, olipa kyse sitten elementtiefektien ketjuttamisesta, räiskintöjen pinoamisesta tai tarttumakoukkutaktiikoiden käyttöönotosta kesken taistelun. Ramée totesi, että hänen suosikkihetkensä tulivat odottamattomista synergioista, jotka saivat hänet tuntemaan, että hän oli rikkonut pelin nokkelilla tavoilla, vaikka nämä hetket olivatkin ohimeneviä.

Valitettavasti tämä vahvuus ei pysty kantamaan pitkän kampanjan koko painoa. Lopputunneilla kerronnallisten panosten puute, heikot hahmot ja toistuvat taistelusilmukat jättävät väsymyksen tunteen. Huiput ovat korkealla, mutta ne ovat etupainotteisia, ja kokemus heikkenee, kun peli venyttää peliaikaansa täyteaineilla.

Borderlands 4 onnistuu antamaan pelaajille sarjan parhaat holvimetsästäjät ja hiotuimman taistelun. Kokonaisuutena se kuitenkin epäonnistuu, sillä se ei pysty tarjoamaan vakuuttavia hahmoja, huumoria tai panoksia, jotka vastaisivat sen pelillistä perustaa. Sarja, joka aikoinaan kukoisti räikeistä persoonallisuuksista ja kunnioituksesta piittaamattomasta energiasta, tuntuu tässä neljännessä osassa vaimealta. Se on räiskintäpeli, joka hallitsee pelimekaniikan, mutta unohtaa identiteetin merkityksen.

Pelaajille, jotka haluavat puhdasta ryöstelyä ja ammuskelua hienostuneilla järjestelmillä ja runsaalla räätälöinnillä, Borderlands 4 tarjoaa sen. Niille, jotka etsivät mieleenpainuvaa tarinaa, ikonisia roistoja tai unohtumattomia hahmoja, se jää vajaaksi. Se on sekä teknisesti paras että kerronnallisesti ontto Borderlands tähän mennessä, ylikorjauksen synnyttämä paradoksi.

Haluaisitko, että laajennan tätä myös historiallisella osiolla, jossa verrataan Borderlands 4:n vastaanottoa aiempiin osioihin, kuten 2 ja 3, jotta lukijat saisivat tietoa siitä, miten se sijoittuu sarjan perintöön?