Dispatch tutkii Adhocin rohkeaa supersankarikerronnan kokeilua

Dispatch review ilmestyy hetkellä, jolloin valintoihin perustuva tarinankerronta uhkaa tuntua tutulta, mutta AdHoc Studion kahdeksan jakson kokeilu löytää keinon saada vanhat rakenteet tuntumaan uusilta. Peli nojaa haarautuvaan dialogiin, ensemble-kemiaan ja reaktiivisiin järjestelmiin, jotka riippuvat pelaajan aikomuksista, ja sijoittaa koko kokemuksen bizarro-Los Angelesiin, jossa superihmiset ja siviilit elävät rinnakkain levottomassa päivittäisessä rytmissä.

Sarah Thwaitesin IGN: lle kirjoittamassa arvostelussa keskeinen ajatus on kehystetty lunastuskertomuksen linssin läpi: kaatunut sankari, joka on menettänyt vallan ja aseman, joutuu rakentamaan uudelleen tarkoituksen tunteensa puhelinkeskuksen pöydän takaa. Tämä näkökulma antaa Dispatchille toimivan ytimen, mutta ympäröivät yksityiskohdat - sen sävy, tahti ja näyttelijät - kantavat todellista painoa.

Tarina seuraa Robert Robertsonia, joka tunnetaan paremmin nimellä Mecha Man, aikoinaan arvostettua sankaria, joka menettää pukunsa katastrofaalisen toimintahäiriön vuoksi. Sen sijaan, että hän jahtaisi roistoja taivaanrannan halki, hän liittyy SDC:hen, vakuutus- ja hätäaputoiminnan hybridiin, joka lähettää sankareita kriiseihin kansalaismaksuja vastaan. Siirtyminen tehokkaasta toiminnasta toimistotyöskentelyyn on pelin keskeinen jännite. Robert ei ole enää henkilö, joka pelastaa päivän, vaan henkilö, joka lähettää jonkun toisen tekemään sen.

Seuraa keskustelujen, pienten päätösten ja reaktiivisten keskeytysten monikerroksinen rytmi. Dispatch jakaa aikansa animoitujen tarinajaksojen ja SDC:n toimiston johtamistyön välillä. Ensin mainitussa ohjaat Robertia kohtausten läpi, jotka terävöittävät hänen suhteitaan Z-tiimiin - joukko puoliksi uudistuneita roistoja, joilla on epätasainen lojaalisuus ja vielä horjuvampi itsehillintä. Jälkimmäisessä jaat samoja sankareita tehtäviin eri puolilla kaupunkia käyttämällä tilastoruudukkoa, joka muistuttaa varhaisen roolipelin yksinkertaisuutta ja painottaa enemmän intuitiota ja persoonallisuutta kuin raakoja numeroita.

Z-tiimi kehystää suuren osan pelin tunnetyöskentelystä. He kinastelevat, vastustavat käskyjä ja alentavat auktoriteetteja, joskus kypsymättömyydestä, joskus pelosta. Heidän historiaansa roistoina ei käsitellä vitsinä, mutta Dispatch harvoin pelkistää heidät suoraviivaisiksi arkkityypeiksi. Vilpittömyyden hetket puskevat heidän karheiden särmiensä läpi ja yllättävät Robertin ja pelaajan usein yllättäen. Erityisesti yksi kohtaus, hiljainen tauko baarin ulkopuolella, jossa kookas Golem odottaa yksinään, tekee kävelevästä punchlinesta jonkun tunnistettavan, väsyneen ja oudon haavoittuvan. Nämä inhimillisyyden häivähdykset auttavat selittämään, miksi pelaajat saattavat huomata puolustavansa hahmoja, jotka paperilla eivät ole antaneet juurikaan syytä luottaa heihin.

Tarinan ja järjestelmän välinen vuorovaikutus on selkeintä lähetysvuorojen aikana. Työtehtävät ilmestyvät kaupungin kartalle lähtölaskenta-aikojen kera, mikä pakottaa tekemään nopeita päätöksiä siitä, mikä sankari lähetetään ja milloin riskeerataan useiden jäsenten yhdistäminen. Väärä yhteensovitus johtaa loukkaantumisiin tai vuoroihin, joissa joku ei ole käytettävissä. Oikea ottelu tuottaa kokemusta ja tilastojen kasvua. Paineita eivät aiheuta vain ajastimet vaan myös persoonat. Erään alkuvuoron aikana Z-tiimi kiistelee siitä, kuka saattaisi joutua poistettavaksi pelaajaluettelosta. Heidän paniikkinsa heijastuu suoraan minipeliin: he eivät välitä käskyistä, hajaantuvat tai kieltäytyvät tehtävistä. Tarina kertoo turhautumisesta; pelattavuus saa sinut tuntemaan vastuun sen hallinnasta.

Rakenne toimii, koska se on pikemminkin harkittu kuin hurja. Dispatch ei hukuta pelaajaa haarautuviin polkuihin, eikä se paisuta päätöksiä suuremmilla panoksilla kuin mitä kerronta voi tukea. Useimmat valinnat muokkaavat pikemminkin sävyä, lojaalisuutta ja henkilökohtaista historiaa kuin yleistä juonta. Silti kumulatiivinen vaikutus on vahva: Robertin saama loppu tuntuu olevan sidoksissa siihen, millaiseksi hänet muokkasit, eikä viimeiseen kohtaukseen istutettuun binääriseen hyvä tai paha -loppuun.

Pika-aikatapahtumat esiintyvät ajoittain, ja ne mukailevat The Wolf Among Usin ja Life Is Strangen kaltaisten pelien linjaa. Ne ovat pikemminkin toiminnallisia kuin mullistavia. Niiden tehtävänä on pitää pelaajat sitoutuneina elokuvajaksojen aikana varjostamatta jaksoja määrittelevää vuoropuhelua. Ne eivät kohota eivätkä vahingoita kokemusta, vaan istuvat mukavasti genren vakiovälineistöön.

Jos Dispatch-kanta on sen toissijainen hakkerointi-minipeli, sen suunnittelu - pyörivä 3D-esine, jota ohjataan neonlabyrintin läpi ja väistellään samalla liikkuvia virustorjuntakuulia - tuo vaihtelua, mutta ei vastaa dispatch-jaksojen selkeyttä tai kiireellisyyttä. Vaikeus skaalautuu tarinan edetessä, mutta voitto harvoin oikeuttaa vaaditun henkisen kuormituksen. Nämä arvoitukset tuntuvat pikemminkin nyökkäyksiltä perinteiseen pelirakenteeseen kuin kerronnan orgaanisilta jatkeilta, ja niiden pitkät tarinan loppupuolella olevat osiot uhkaavat hidastaa tahtia muuten terävien jaksojen aikana.

Käsikirjoitus ja esitystapa kantavat suuren osan pelin energiasta ja antavat kohtauksille tarpeeksi rakennetta, jotta maailma tuntuu eletylle eikä karikatyyrimäiselle. Käsikirjoitus ei pelkää sekoittaa kuivaa huumoria ja äkillistä vilpittömyyttä, ja näiden rekisterien välinen vuorovaikutus antaa Dispatchille selkeän rytmin. Laura Baileyn Invisigal nojaa tähän arvaamattomuuteen ja vaihtelee vihamielisen uhmakkuuden ja aseistariisuvan rehellisyyden välillä. Erin Yvetten Blonde Blazer onnistuu kääntymään siististi sankarillisen muodollisuuden ja kiusallisen pilailun välillä, mikä vahvistaa ajatusta siitä, että kiillotetuillakin sankareilla on yksityisiä, horjuvia hetkiä. Aaron Paul ankkuroi näyttelijäkaartin Robertin maadoittuvalla roolisuorituksella ja esittää häntä vähemmän kaatuneena titaanina kuin työssä käyvänä ammattilaisena, joka yhtäkkiä huomaa, kuinka suuri osa hänen identiteetistään oli sidoksissa koneistoon, jota hän ei enää hallitse.

Tämä ääninäyttelemisen, animoidun ilmaisun ja reaktiivisten järjestelmien tasapaino muodostaa Dispatchin selkeimmän vahvuuden. Se on kuin projekti, jonka ovat rakentaneet ihmiset, jotka ymmärtävät hahmovetoisen tarinankerronnan vetovoiman mutta myös tarpeen antaa pelaajille jotakin tuntuvaa, jota he voivat tehdä oppimansa tiedon kanssa. Dispatch-järjestelmä ajastimineen ja stat-matcheineen muuttaa persoonallisuuden oikut mekaanisiksi seikoiksi. Tarinassa nämä päätökset yhdistetään sitten takaisin hahmon reaktioihin, mikä vahvistaa tunnetta siitä, että valinnoilla on merkitystä, koska ne muuttavat suhteita eivätkä niinkään yleisiä lopputuloksia.

Pelin kahdeksantuntinen rakenne noudattaa televisiotempoa. Jaksot päättyvät teräviin koukkuihin tai tunnetaukoihin, mutta niiden välinen sidekudos pysyy tasaisena. Suunnittelu ei koskaan pakota pelaajia toistamaan jaksoja nähdäkseen vaihtoehtoisia versioita, vaikka kerronta kutsuukin uteliaisuuteen. Thwaites huomauttaa, että hän halusi palata valintoihin uudelleen lopputekstien jälkeen, ja tämä tunne ei niinkään kerro haarautuvasta monimutkaisuudesta kuin pelin kyvystä saada hahmot tuntumaan tarpeeksi joustavilta, jotta toinen läpipeluukierros olisi perusteltu.

Dispatch ei ole tarinallis-seikkailumuodon uudelleenkeksintö, mutta se osoittaa, kuinka paljon tilaa siinä on vielä, kun kehittäjät luottavat tahdistukseen, esityksiin ja hahmotyöskentelyyn enemmän kuin spektaakkeliin. Sen maailma - yli-ihmisten, vakuutussopimusten ja byrokraattisen uupumuksen törmäys - ei tavoittele satiiria, vaan se antaa seuraustensa toteutua pikemminkin pienten, henkilökohtaisten panosten kuin laajamittaisen kommentoinnin kautta.

AdHocin lähestymistapa johtaa tarinaan, joka tuntuu omalaatuiselta mutta johdonmukaiselta, syvästi hahmovetoiselta mutta tarpeeksi jäsennellylle välttääkseen hemmottelua. Se on leikkisä joissakin hetkissä, raskas toisissa, ja sen pohjana on hillitty emotionaalinen läpileikkaus identiteetistä, vastuusta ja ei-toivotusta etäisyydestä sen välillä, kuka olet ollut ja keneksi sinun on tultava.

Lue myös Aaron Paulin äskettäinen haastattelu Mecha Manin rooliin palaamisesta, jossa hän kertoo, miten hän lähestyi Robertin roolin kaarta, miksi hän liittyi hahmon epävarmuuteen ja mitä merkitsi olla äänenä sankarille, jonka voima ei johdu voimasta vaan siitä, että hän oppii johtamaan ilman pukua.