Splatoon 10-vuotiaana: yhä tuore, yhä outo

Splatoon on virallisesti 10 vuotta vanha, ja se on edelleen oudoin Nintendon tai kenenkään muun koskaan tekemä nettiräiskintäpeli. Se syntyi Call of Dutyn jälkeiseen maailmaan ja tehtiin jotenkin lapsille, eikä se koskaan mahtunut mihinkään perinteiseen genrerataan. Kyse ei ollut tappamisesta. Siinä ei ollut kyse alueen hallinnasta tavanomaisessa mielessä. Kyse oli väreistä, kaaoksesta, muodista ja tunnelmasta. Kymmenen vuotta myöhemmin tämä päätös irrottautua normista tuntuu yhä vallankumoukselliselta.

Splatoonista teki niin erilaisen se, että se ei ottanut suurinta osaa ideoistaan muista peleistä. Sen sijaan se katseli todellista maailmaa - Tokion katumuotia, graffititaidetta, J-pop-idoleita, kesäfestivaaleja - ja sekoitti ne kaikki uudelleen joksikin täysin omaksi. Tämä ei ollut sattumaa. Nintendo ei lähtenyt tekemään lapsiystävällistä räiskintäpeliä. He halusivat jotain täysin uutta, ja he aloittivat 70 eri konseptia ennen kuin päätyivät Splatooniin.

"Halusimme luoda uudenlaisen pelin, ilman huolta siitä, että yritämme sopeutua olemassa oleviin peligenreihin." - Nintendon entinen toimitusjohtaja Satoru Iwata

Tuo lainaus oli osa promohaastattelua, mutta se pitää paikkansa. Tuossa varhaisessa suunnitteluprosessissa on silmiinpistävää, miten vähän perinteistä pelijargonia esiintyy. Sen sijaan kehittäjät kysyivät itseltään intuitiivisia peruskysymyksiä. Ei "mitkä mekaniikat toimivat räiskintäpeleissä?" vaan "miltä pelaaminen tuntuu hyvältä?". "Mikä on visuaalisesti järkevää?" "Mitä olisi hauska käyttää?"

Ensimmäisessä toimivassa prototyypissä pelaajat peittivät taistelukentän musteella. Mutta hahmot eivät olleet kalmareita. Ne olivat tofupalikoita. Yksinkertaisia, tyhjiä kuutioita, jotka saattoivat kadota musteeseen. Toimivia, mutta täysin myyntikelvottomia. Tiimi vaihtoi hetkeksi kaneihin, joita oli helpompi lukea liikkeessä pitkien korviensa ja selkeän siluettinsa ansiosta, mutta he törmäsivät jälleen seinään: miksi kanit ampuvat mustetta?

Lopulta joku sanoi: "Kalmarit ampuvat mustetta." Ja kaikki napsahti kohdalleen.

Silloin suunnittelu, kerronta ja mekaniikka vihdoin kohtasivat. Squidit pystyivät uimaan musteen läpi. Se tarkoitti pystysuoraa liikkumista. Se tarkoitti hiiviskelyhyökkäyksiä. Se tarkoitti, että räiskintäpeli muuttui aluemaalauskilpailuksi. Tämä yksi päätös avasi kaiken muun.

Splatoonin aseet eivät ole aseita perinteisessä mielessä. Ne ovat vesipistooleja, maalirullia, mustesiveltimiä ja ämpäreitä. Sellaisia, joita olet nähnyt leikkikentällä tai taideluokassa. Oppimiskäyrää ei ole, jos olet 10-vuotias, joka ottaa pelin ensimmäistä kertaa käteensä. Sinä vain ymmärrät sen.

Tämä leikkimielisyys heijastui myös muuhun peliin. Splatoonin kartat tuntuivat skeittipuistoilta ja kaupungin aukioilta. Sen tärkein keskus, Inkopolis, oli sekoitus Tokion muotikortteleita ja Instagramin kujia. Sen maskotit - Squid Sisters, Pearl ja Marina, Deep Cut - ottivat vaikutteita reaalimaailman idoleista ja DJ-kulttuurista, Hatsune Mikusta hiphop-duoihin.

Splatooniin innostuminen ei tarkoittanut vain pelaamisen opettelua, vaan koko tunnelman löytämistä. Estetiikalla oli merkitystä. Muoti oli tärkeää. Ei siksi, että se lisäsi tilastoja (yleensä), vaan siksi, että se kertoi jotain sinusta. Tällä tavoin se itse asiassa päihitti Fortniten.

Vertailua on vaikea välttää. Molemmissa peleissä tyyli on etusijalla suunnittelussa, vaihtuvissa kausitapahtumissa ja pelin sisäisissä konserteissa. Mutta Fortnite haluaa olla kaikkea - elokuvateatteri, konserttipaikka, brändikauppakone. Splatoon on aina ollut pienempi. Tiiviimpi. Keskittyneempi.

Jokaisella Splatoon-merkinnällä on lopulta "lopullinen Splatfest" - viimeinen välienselvittely ennen kuin live-tuki loppuu. Ei ole loputtomia päivityksiä, ei brändiristeytyksiä, ei Ariana Granden tai Star Warsin nahkoja. Pelillä on alku ja loppu. Bileet eivät kestä ikuisesti.

Silti Splatoonin tapahtumat eivät koskaan olleet pelkkiä hukkaan heitettyjä kikkoja. Splatfesteissä pelaajia pyydettiin valitsemaan puolensa - ketsuppi vs. Mayo, merirosvot vs. ninjat - ja taistelemaan viikonlopun kunniasta. Se oli osittain keskustelukerho, osittain verkkokilpailu ja osittain markkinointitemppu. Ne olivat ilmeisiä yrityksiä lisätä sitoutumista, mutta ne myös antoivat pelille rakenteen. Rituaali.

"Parhaimmillaan Splatfestit tuntuvat korttelibileiltä." "Kun ne ovat parhaimmillaan, ne tuntuvat korttelibileiltä." - GameSpot

Splatoonin lähestymistapa sosiaaliseen mediaan noudatti samaa logiikkaa. Inkopolis antaa pelaajien lähettää käsin piirrettyjä viestejä, jotka näkyvät pelissä ja jotka on poimittu reaaliaikaisista päivityksistä. Ei algoritmia, ei kuratointia, vain raakoja ajatuksia ja outoa taidetta tuntemattomilta. Kuin feed, jossa ei ole loputonta vieritystä.

Tämä muodin, tapahtumien ja viestinnän välittömyys saa Splatoonin tuntumaan tilannekuvalta ajassa. Maailma ei ole vain tyylikäs. Se tuntuu eletulta. Nämä kalmarilapset käyttävät ihmisten vanhoja vaatteita. He kuuntelevat musiikkia, jota ihmiset ovat saattaneet tehdä. He pelaavat ihmisten pelejä ihmisen jälkeisessä maailmassa. Kaikki on valoisaa ja iloista, mutta taustalla on postapokalyptinen tarina. Maa on mennyttä. Kalmarit ottivat vallan.

Se ei ole hienovaraista. Eikä se yritäkään olla.

Alkuperäistä Splatoonia ei voi enää pelata. Palvelimet eivät toimi. Vuoden 2015 Inkopolis on poissa. Sinun piti olla siellä. Tällä tavoin Splatoon heijastaa omaa tarinaansa - kulttuuria, joka on rakennettu toisen luiden päälle. Lapset siisteissä takkeissa tanssivat musiikin tahtiin, jota he eivät täysin ymmärrä, ja heittelevät maalia ympäriinsä kuin sillä olisi merkitystä.

Ja monille meistä se merkitsi.

Splatoon 10-vuotiaana ei ole nostalgiaa. Kyse on sen tunnustamisesta, että jotain näin outoa, tyylikästä ja rohkeaa on voinut tulla vain Nintendolta vuonna 2015. Ja siitä, että huolimatta kaikesta siitä, mikä on pelialalla sen jälkeen muuttunut, mikään muu ei tunnu samanlaiselta.